Moneskohan kerta, kun otsikoin noin. Ja niin järkyttävän minua, kuin olla ja voi. Oikeasti nyt on kyllä taas jokin ihmeiden aika.
Hajoan duuniini, mutta silti tykkään siitä. Vein tänään suurimman ja hienoimman myymäni vehkeen asiakkaalle. Se tunne oli ekaa kertaa hieno. Vein kyllä pienempääkin sälää, mutta enpä sitten paljon muuta olekaan saanut myytyä. No, ei se haittaa.
Logistiikan tenttikin oli tänään, ja se meni ihan jotenkin, eli ei ihan penkin alle. Jäin kyllä kaipaamaan laivatehtävää. Kun on ollut vähän laiskaa tämä kirjoittelu, niin täytynee valaista, että ope on isukin tärkeimpiä yhteistyökumppaneita. Selvisi kyllä ihan intensiivisen kurssin alkuvaiheessa tämäkin juttu. Pääsin sitten silmätikuksi, mutta ei haittaa. Kerrankin oli tämän tyyppisessä tilanteessa sellainen hyvä fiilis päällä. Vähän ehkä voi vaan olla vaikeaa niiden 30 muun ymmärtää, että miksi se nytkin vaan tökkäsi kahvimukinsa mun kouraan oven avaamisen ajaksi, ja näköjään vielä odotti mun vievän sen eteen asti juotavaksi. Se on niin sitä niiden huumoria.
Kello on nyt alkuilta, ja istun kotona koneen äärellä. Ja on perjantai. En ole ollut kulmakahvilassa rakkaimpieni luona, enkä mennyt lähipubiin katsomaan, tuleeko Töölön maalari-Ari sinne ihmettelemään, millaiset kengät homoilla on. Näinkin pääsi nimittäin pari viikkoa sitten käymään. Onneksi kävin koulun jälkeen hakemassa Alkosta riesling-tonkan, olisi muuten synkkä ilta tulossa.
Niin, päivän epistola on tänään hyväntekeväisyys. Merimieskirkko nousee Vuosaareen. Ja minä kurssittaudun vapaaehtoiseksi. Ajattelin, että pääsihteerin "muuta maailmaa pilkkomalla porkkanoita" olisi ollut pätevä ja pysyvä olotila, mutta sitten radiosta tuli muutosta aiheuttava juttu. Paljonko on 200 € vuodessa? Onhan se paljon, mutta onko se?
200 € on neljännes lätkäkausikortista, johon ei sisälly edes play-off-ottelut. Eli ei se ole paljon. 200 € on pyöreästi neljä kohtuullista iltaa kantakapakassa. Jos laskee kokonaiskulut, niin ehkä vaan kolme. Eli ei paljon. Sillä kyllä lyhentäisi jonkun luottokortin kuukausierän, mutta tässä konkurssissa kuukausi sinne tai tänne ei meinaa mitään. Miksi 200 €?
Se radiojuttu oli kummilapsista, siis näistä planeista ja worldvisioneista. Joita en vaan jotenkin voi sietää. Tämän isotätini Wizo-lapsen avustamisen vielä ymmärrän, ja hiukan olen ollut kiukkuinenkin siitä, että niitä avustuksia ei enää makseta. No, enpä ole pannut tikkua ristiin, mutta ehkä tässä pitää alkaa actioniin. Ei nyt Israeliin, vaikka sekin olisi ihan jees, mutta uskokaatten tai älkää, niin Kenia on kohde. En ole edes varma, mistä se juttu radiossa kertoi, mutta Keniaan ja kummilapsiin se liittyi. Ja johonkin suoraan toimintaan.
No, meitsihän googlettelee sitten asioita esiin, eikä mikään täsmää (kun siis se ei ollut näitä sivupalkin mainoskummilapsia todellakaan). Yhtäkkiä välähtää, kun olen jo hetken selaillut kummin opasta. Sen täytyy olla tämä. Ei jättiorganisaatiota ja feissareita, vaan ihan oikeaa vapaaehtoistyötä. Nakurun lapset on varmaankin oikea osoite. En tiedä, mikä siinä radiojutussa iski, enkä nyt sentään vielä pamauttanut tietojani tuonne maailmalle, mutta varmaanpa vuodenvaihteen jälkeen sitten teen sen.
Ihmettelin kyllä sivuja selatessa tätä kummilapsien "myyntiä" vähän kriittisesti. Okei, ymmärrän, että joku haluaa tukea jompaa kumpaa sukupuolta ja joku toinen sitten joko ihan pientä lasta tai mieluummin jotain vanhempaa, mutta ei ihan mene minun ymmärrykseeni tällainen rastittelu ruutuihin, että juuri tietty pitäisi saada. Siinä vaiheessa, jos vielä sivuilla olisi kuvat, että kenet otat, niin oltaisiin liian pitkällä. Eikä se nyt niin kaukaa haettua ole.
Itsekin tunnistin kyllä selvän, mielestäni loogisen jutun omassa ajattelussani. Jos nyt alan kummiksi, niin olisihan se kiva seurata vuosien ajan lapsen kehitystä aikuiseksi asti, eli siinä mielessä pieni lapsi olisi se ensimmäinen valinta. Sitten hyvin pian kyllä tajusin ajatteluni länsimaisuuden, en nyt tiedä mikä osuus on keskeyttäviä kummeja, mutta ilmeisesti näitä kuitenkin on. Jos joku menettää kesken koulunkäyntiään oman kumminsa tuen, ja koulu voi jäädä siitä kiinni, niin eikös ole parempi olla sitten tukemassa tätä lasta eteenpäin kuin ottaa "uusi" nuorempi koululainen ja jättää jo alkuun päässyt heitteille. Siinähän menee tämän luopuneen kumminkin useamman vuoden työ hukkaan jos ihan raadollisesti ajatellaan. Tai ainakaan sen kummin panoksen kantama hedelmä ei ole sitä, mitä se parhaimmillaan voisi olla.
No, jos nyt joskus täyttelen kummilappuja, niin luulen, että ruksin kaiken tai en ruksi mitään tai jaarittelen tekstikenttään sellaiset sepustukset, että oksat pois. Tämäkin oli tässä vasta ensipälkähdyksiä shokin jälkeen, mutta kun tätä tässä vielä kuukauden mietiskelee, niin eiköhän ajatukset saa vielä loogisemman rungon.
Back to itsekkyys. Uudesta duunista ei mitään uutta. Projekti etenee kuin resiina. Se menee, ja siihen on yhteyttä, mutta asemaa ei vaan näy. Olen näköjään sisäisten valtataisteluiden uhri. Uudessakin paikassa. En vaan silti voi ymmärtää, miten vaikeaa on varata soveltuvuusarviointi. Ja kaikki vielä tietävät, että se on nyt pakollinen muodollisuus. Kolme viikkoa on nyt tuhrattu tähänkin asiaan. Että repikää siitä. Tulkinnasta riippuen siitä olisi ollut kaksi tai yksi viikkoa aikaa hoitaa oikeasti se arvioinnin varaus, ja jos minä olisin hr-ihminen, se olisi alustavasti varattu vaikka kuluneen viikon alkuun, ja peruttu sitten jos ei olisi ollut tarvetta. Nyt nämä taivaanrannanmaalarit vaan elää mañana, ja ihminen puuttuu ja jonkun toisen ihmisen kalenteri on taas viikon verran täynnä. Niiden ongelma, mutta syöpähän muakin.
Kävin ay-aktiivina myyntimiesten järkkäämässä iltaluennossa Jokaisella on oma vuorensa, jonka Veikka Gustafsson veti oikeinkin hyvin. Siellä oli yksi kollegakin, kilpailijalta tietty, katsoi vähän siihen malliin, että mitäs tuo täällä tekee. Siinä luennon aikana tuli sitten lopullisesti fiilis, että täm duuni ei ole minun vuoreni, mutta nyt on jotain saavutettu, jos alan grand old man on jo kateellinen. Näytän vielä sille viimeisenä tekonani, että lempinimet on ansaittava :)
