Viisainta nöyrtyä, viisaampi juosta. Pori Jazz. Joka vuosi. Ja ei koskaan enää, aina silti. Nyt olin pitkästä aikaa töissä taas. Piti olla töissä ihan muissa merkeissä, mutta päädyinkin tarjoilijaksi. Ja täydestä meni. Oikea työpaikka on siis selvästi tullut valittua.
Tämä ammatinvalintatesti oli hyvä tehdä tässä vaiheessa, headhunttausta on ollut ilmassa. Pomo on siis kaiketi lähdössä ja tahtoisi ihme ja kumma meitsin mukaan. Mutta jos nyt saa valita niin mieluummin tarjoilija kuin siivooja aina. Sitä ei voi tietenkään kertoa kellekään. Joudun siis itseni kanssa ristiriitaan. Lisää lixaa vai helppo elämä? Toisaalta lisää lixaa on helppo elämä. Toisaalta nyt on. Aargh.
Se on hassua psykologista testiä, miten ihmiset suhtautuu ennakkoluulojen vallassa erilailla kuin jos mitään infoa ei ole paljastettu. Ja miten minun kokemukseni kumpuavat minusta. Tai jotain. Olin leikkimässä baarimikkoa yhden lähiöbaarikassan kanssa. Se ihmetteli, mitä juttelen asiakkaille. Ehkä jossain Korsossa on sitten tiskillä erilaista asiakassuhteen hoitoa kuin Strindbergillä tai Herculeksessa.
Toisin päin oli myös muutaman silmänhieraisun vuoro kun nämä Hercules-naamat eivät kai oikein osanneet odottaa tätä naamaa saapuvaksi tarkastuskäynneille isojen johtajien kanssa. No, niin vaan kävi... Taisi tosin iso johtajakin hieman ihmetellä kun eri alan ihminen tunsi kaiken maailman extraajat nimeltä.
Mitä itse jazzeihin tulee, niin täytyy sanoa, että Paul Anka oli positiivinen yllätys. Olin ehkä aika hohhoijjaa-mielellä liikkeellä, ja esitys sai karvat pystyyn. Ääni ei ihan helissyt entiseen malliin mutta Las Vegas taitaa käydä kuntokoulusta. Luku sinänsä oli sitten perjantain Sly and The Family Stone olikin sitten toinen ääripää. Miten kukaan voi sammua parin biisin jälkeen ihan tosta vaan?!
Ensi vuonna voisi olla sitten uusia haasteita ja uusia tuulia. Toivottavasti samoja kokkeja. Ja syksyllä on pippalot luvassa, katsotaan moniko tulee nykimään hihasta.
