Pari viikkoa sitten olin jo könyämässä Makuuniin tai Ärrälle tai vaikka Stockan alekoreille löytääkseni Englantilasen potilaan. Mutta se tulikin meille. Onneksi en ehtinyt. Ja onneksi olin erittäin hyvien ja hirveiden ystävien ansiosta kotona. Hohhoi.
Enlantilainen potilas on melkein kuin biisi. Se kertoo mun elämästä. Melkein kaikki biisit kertoo mun elämästä mutta aika harva leffa. Ehkä eniten "Rakkaudella, Maire". Mutta tämä todella teki sitä. Kaikki rakastavat kaikkia, kukaan ei rakasta ketään ja kaikki ovat toisilleen mustasukkaisia. Kukaan ei tee mitään kenenkään puolesta, mutta kaikki tekevät kuitenkin kaiken kaikkien puolesta. Ihan kuin normaalia elämää. Ainakin mun.
Tänään vähän kyseltiin mun menojani. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti ollut kiinnostunut. Ehkä en jaxa enää nähdä vaivaa mistään. Pidän vaan huolen omista asioistani. Se yksikin kilautteli mitä kilautteli. On se ihanaa, että on niitä kokeneita intellektuelleja fiksuja ihmisiä, jotka tietää aina, mitä kaikkea väärää ja ylipäänsä väärin me nuoret tyhmät ihmiset teemme. Se onkin ainoa hetki, kun titueerataan mitenkään nuoruuteen liittyväksi ja toisaalta ainoa hetki, kun mun tekee mieli toivottaa joku helvettiin normaalioloissa. Eihän se sinne tulisi, näkisi mut vaan liekehtimässä.
