Tuskailen täällä eettisen ja vastuullisen metsäjunttailun parissa. Elämäni uusi lehti on kääntynyt siis ihan liian hyvin. Aloin jo kirjoitella esseevastausta mutta päädyinkin sitten tänne näpyttelemään olemattomia. Puolitoista viikkoa jo kuivilla. Siis ei kantakahvilaa. Eikä väärillä nimillä esiintyviä daameja. Miksi, oi miksi, minulla on aivot. Ja korvat. Ja miksi joku on niin läpinäkyvä, että käyttää *meidän* kahvilassa käteistä... Oh-hoi...
Sain Ta ttimieheltä hauskan vastauksen, kun totesin ehkä rakkaimpieni jo kaipaavan minua ja vaikka epäilevän minun kuolleen. Numerokin on salainen, niin ei löydy 118:sta. Ei edes työversiota. Villi veikkaus, että se ainut ystävä alkaa vähitellen jo soitella sinne ja kysellä. Toisaalta matseista voi tulla jo oikeaa tietoa kohtalosta jos sattuu ne oikeat perheenjäsenet olla paikalla katsomossa. Niin, se Tattis totesi tähän kannustavasti, että Kypsän Iän Kerhosta varmaan tapahtuu ihan luontaista poistumaa. Mutta alkaako meidän kerhohuoneemme tyhjeneminen todella minusta? Luontaisesti? Jonkun mielestä ehkä toisin päin, tässä on se reliikki, joka istuu sohvalla vielä 50 vuoden päästä.
Oi, tätä filosofiaa. Ja poistumaa. Maailma pysähtyi kyllä lauantai-iltanakin kun Paul Zorn koki luontaisen poistuman. Nyt en tiedä, mitä käy dekkarielämälle. TV ei ole enää mitään ilman Tutkijaa. Kripo Hamburg ja Der Ermittler pysyvät sydämessä ü.
Mutta joo. Nyt etiikkaan. Ja sitten ehkä vaalisivuille, vaikka yksi fiksu ehdokas on jo löytynyt vaalikoneesta (joka vielä vastasi fiksusti avoimilla teksteilläkin).
