Nyt se sitten on totta. Viikko dokaamatta. Siis ei tipatonta, mutta ei kännejä. Tuli vähän juhlittua pikkujoulua ja kaverin reissuunläksiäisiä liiankin railakkaasti marraskuun puolella. Siitä kun sitten tuli vielä tasoiteltua ja selvittyä sunnuntain painajaisista, niin ei paljon ollut vaihtoehtoja. Aika helppoahan tämä on. Eilen kävin kyllä laulelemassa, mutta olisi voinut jättää väliinkin. Ainakin ne pari bisseä. Hassua, että nyt kun itse paheksuu itsea niin kuitenkin muistaa kaiken kristallinkirkkaasti. Aina ei ole ollut yhtä ruusuinen tilanne...
Lähipiirissäkin on tapahtunut kaikenlaista. Armollinen korkeus on kaukomailla tammikuun alkuun asti ja täällä sitä yksin sitten riuduskellaan. Yksi kaveri kyllä kysäisi launataina ulos, mutta kiitos tämän parannuksen en mennyt. Exähän siellä vaan olisikin tullut vastaan. Ei vara venettä kaada, hah! Ja jottei maailmankirjojen sekoittelu loppuisi, niin onpa tässä romanssin tynkääkin mielessä, tutun ikäneidon sukulaisen kanssa jutskaillessa keksin tahtoa naimisiin, ja sana on nyt kiirinyt. Eli vaviskaa, he saavat ehkä joskus toisensa ü.
Duunissakin on ihan outoa. Taas tuli yksi "organisaatiomuutos" julki tänään, eli uppoavasta laivasta hypitään pois. Hiukan outo tunne olla taas tässä tilanteessa, joka ei välttämättä sitten tarkoita mitään. Kaikki taitaa pelätä omien palliensa puolesta, vaikka kauppa käy ja kasvua tulee. Osa väestä on tulla kyllä hapantunut niin antaumuksella, että ehkä ihan luonnollista, että haluaa vaihtaa maisemaa. Ja näistä kadon kauhistelijoista jotkut taas ovat olleet vielä pitempään talossa, ei ymmärrä laisinkaan, että elämää voi olla muuallakin.
Kuuluu sitä sentään jotain hyvääkin tähän posseen, yksi onnellinen pääsi töihin Saksaan kiitotien poskeen ja toinen menee Lontooseen kotirouvaksi, mulla on ehkä hiukan keskiverrompaa. Noita kahta onnellista muuten jos vertaa, niin roolien kuuluis tavallaan olla päin vastoin :).
