Sain lääkärintodistuksen. Eikä poliisi ole soittanut. Olen siis kunnon kansalainen. Ehkä?
Kävelin pankista siinä lekurin ja uuden elämän Unicafe-lounaan jälkeen kohti rautatieasemaa ja M-junaa palatakseni tähän kohta entiseen elämään, ja tajusin olevani kuin Maire kaiken sekoilun ja huuruelämän jälkeen Rakkaudella, Maire -leffan loppukohtauksessa miehen ja pojan mentyä Japaniin. Siis minä, keskustassa, yksin, kaikkien ihmisten keskellä, vapaa tekemään mitä vaan, onnellinen, mutta silti hiukan melankolisesti mustilla koskettimilla soitellen.
Aika järisyttävää. Tein kyllä samantien diagnoosin, että päässä ei viiraa pahemmin, vaan tunne kuuluu tähän muutokseen. Muutenkin olo on ollut kyllä aika kevyt.
En muuten ole pahemmin dokaillut, vaikka alkkislääkäri on vasta ensi viikolla. Tunnistan iltaisin väsymyksen lisäksi sen saman jomotuspäänsäryn, joka vaivasi viime vuonna laivareissailun jälkimaininkina seuranneen antabuskuurin aikana ja johtui kaiketi vierotusoireista. Nyt vaan pitää keksiä, miten sen tohtorin saa uskomaan, että on alkoholiongelma :). Toivottavasti osaan vääntää tämän jonkinlaiseksi tuurijuoppoudeksi vaikka.
Asiasta seitsemänteen, taksikurssi, jota jo lääkärintodistuksen muodossa sivuttiinkin, on aika äijä paikka. Ja siellä ollaan aika tasa-arvoisia. Hiukan meinaa hävettää, kun ne opethan on tietty niitä kuskeja itsekin, niin tähän asti esiintyneiden kyydissä oon ollut. Ja arvatkaa missä kunnossa. Oon kuitenkin näiden aikana ollut kai aika hiljaa, mutta auta armias jos sinne eteen asteleekin joku nuorempi ja parempi tapaus, niin toivon vaan, ettei vaikuta yhtään tutulta. Mä ja Marskin tolppa ja muutama promille ei oo oikein hyvä yhdistelmä... Mut nyt aasinsiltamaisesti kiitos seurasta, lähden kiiruhtamaan kurssille!
