Mikäköhän siinä on, että oon alkanut kaivata kontaktia "vanhoihin tuttuihin" pitkästä aikaa? Eka pointti tietysti oli basic tulen vanhaksi, mutta voihan se olla myös etiäinen kuoleman lähestymisestä. Vai voiko? Hymyn Kysy Sonjalta -Sonja kirjoitteli kuolemasta jne. että kadotus ja helvetti on vaan pahoja termejä, kuoleman jälkeen ihmisellä on rauha ja kaikki hyvin seuraavaan vaiheeseen asti, vaikeinta on elämä täällä maan päällä. Couldn't agree more. Vaikka en nyt ehkä omaakaan kaikkein kattavinta käsitystä noista välivaiheista.
Huomenna on sitten toinen mun kriittisistä päivistä noin biorytmillisesti, melkein uskon itseään toteuttavaan kauhuskenaarioon. Tänään mietin nimittäin sitä ihanaa pikkujoululöytöä ja kaikkea siihen liittyvää. Elämän ehkä suurin moka olis laittaa sille nyt tekstari, ja sitä oon tässä koko päivän miettinyt. Uhh. En oo onneks viel laittanut viestii... Enkä edes halua ihanaa asuntoa tai ihania tauluja tai ihanaa muuta taidetta (vaiks voi kuulostaa ihan ihanalta!) vaan haluan sen lämpimän kainalon, jossa oli turvallista ja levollista nukkua - en jaksais odottaa sinne Sonjan "kadotukseen" pääsyä kokeakseni sen uudelleen. Että voi ihmisen elämä olla pienestä kiinni.
Näistä kadonneista sieluista vois ihan erikseen mainita prätkä-Peten. Oon siis ollut ihan hirveän heikosti yhteyksissä, mutta nyt ennen joulua tuli sellainen outo kaipuun tunne. En tiedä liittyyks se tietyllä tapaa tohon pikkujouluunkin jollain ylemmällä tasolla, voi olla. Kun on sellainen outo helppous joidenkin ihmisten kanssa, ei tarvi miettiä mitä suusta sattuu syöksähtämään. Ainakaan ei tarvi ihan koko aikaa varoa sanojaan. Joillekin voi siis vaan sanoa, et ei tarvi ottaa vakavasti ja ne ei ota, toisille voi sanoa et ei tarvi ottaa vakavasti mut ne vaan päättelee, et toi on todella sekaisin. Siks oon ehkä niin monessa puhelimessa Älä Vastaa. Onneks en oo tolla. Maanantaina nähdään. Nyt jo tiedän, et en oo ainoa, jonka elämä on life in the fast lane.
Toinen Pete yllätti myös, olin katsomassa pikku vaavia uutena vuotena ja kaupunkiin ajellessa meni herran kyselyt sellaisiksi, että meitsinkin poskia punotti. Enemmän kuin tavallisesti. Isyys näköjään pehmentää ihmisen. Tai ainakin sen. Saa nähdä vaan, et miten kauaskantoisia seurauksia ja kausaalisia suhteita eri asiat vielä saa. En uskalla enää laskea 1+1 saati sitten 1+2 koska lopputulos (siis se oikea, mihin pääsen) saattaa olla liian scary. Legendaarisin sanoin, tästä ei hyvää seuraa.
Töissäkin on sitten avauduttu oikein kunnolla. Markkinointijohtaja oli seinän takana. Et silleen vaan pomon pomon pomo. Vittu muuten mikä organisaatio. Ottaen huomioon, et mun päällä on harvinaisen vähän jengiä kaaviossa. Ja onhan ton johtajan päälläkin viel teejii. Ja hpj. sun muut. Kiva kun ei vaan opi pitämään turpaa tukossa. Mut hauskaa on kyl sekin, et ne ei tajua, että sen paperiseinän takana myös tiedetään koko ajan mistä puhutaan. Ja kenestä. Ja mitä se tarkoittaa kenenkäkin kannalta.
Yks kollega joutui allekirjoittamaan itselleen hiukan ehkä epäedullisen työsopimuksen, vaikka toisaalta mikäs pakko se oli. No, eniveis, ihmetteli sit kahvipöydässä, miks pomon pomo (joka on oikeesti imho ihan fiksu kundi) puhui ja lässytti ja selitti saman asian kuin lapselle moneen kertaan rautalangasta vääntäen. Ilmeet oli näkemisen arvoisia, kun eräs mä päästi suustaan taas sammakkototuuden "se joutuu puhumaan meidän esimiehelle". Vittu, etä välillä hirnun itsekin omille päästöilleni jälkikäteen. Kun se ämmä ei edes tajua ottaa niitä vittuiluna. Kyllä mä vähän sanoisin jotain jos mulle alainen neukkarissa vieraiden (tosin talon sisältä) kuullen huikkais "millä avuilla sä oot päässyt tohon asemaan". Reittä pitkin ja ruskealla kielellä, kaikkihan sen tietää, mut ei kai sitä ääneen saa sanoa.
Niin siihen olin siis päätymässä, että toi Everwood on kyllä opettavainen. Ne tekee samoja virheitä kuin me, mut niiden elämä jatkuu. Ei vittu voi olla niin saatanan positiivista koko ajan oikeesti. Ollaan sairaita ja ihmeparannutaan vaan aina. Ja kaikki menee päin helvettiä mut aina saadaan uusia tilaisuuksia ja otetaan uusia suuntia elämässä ja plääh plääh plääh. Ei olla velkaa nordearahoituksille ja americanexpresseille, nostetaan vaan jostain näkymättömästä aivo- tai plastiikkakirurgiapiilojemmasta hynää. Ja kahvilan tarjoilia jakelee oopperalippuja naapureille kun ei itse aina pääse. Vittu mitä elämää.
My life ain't no holiday, I’ve been through the point of no return, I’ve seen what a man can do, I’ve seen all the hate of a woman too
Feel your heartbeat lose the rhythm, He can’t touch the world we live in, Life is short but love is strong, There lies a hope that I have found, And if you try you’ll find it too, Remember why I’m telling you... (New Order - Vanishing Point)
