Onpas ollut päivä! Tai viikko. Tai koko alkuvuosi. Ihan Relax, don't do it -olotila. Tänään oli hollannin koe kun en päässyt töiden estämänä oikeaan tenttiin joulukuussa. Harmi kyllä. En tietenkään ole ehtinyt lukea tarpeeksi ja pätki taas. Hebben-verbin yksikön kolmas persoona on heeft, senhän tietää lapsikin, mutta miksi helvetissä mun paperissa sitten lukee hebt? Kukaan ei vittu voi olla näin tyhmä. Kun muutenkin on heikoissa kantimissa asiat. Hohhoijaa.
Tämä vuosilomapäivä toimii myös varoittavana esimerkkinä tulevasta, mitään hyödyllistä ei ole tullut tehtyä pyykinpesua lukuunottamatta (yksi patjansuojus taisi kyllä värjätä muut pyykit vaaleanpunaiseksi et vituixx sekin...) mutta olo on kyllä keventynyt jotenkin. Toivottavasti sit ensi kuussa oikeassa osa-aikatyömoodissa vapaapäivinä saan oikeasti jotain koulujuttuja eteenpäin. Jotenkin sellainen kaaos, että pitää varmaan mennä rakkaimpien luo hinttivintille yhdelle, pyyhkiä kyyneleet ja juoda. Ei laulaa...
Muuten on ollut aika tylsää. Töissä vanha pomo vielä esittää power-ladya, mutta eilen se kai aisti mun haista sinä huora pitkä vittu -ajatukset vaikka sanaakaan en sanonut. Sain siis olla aika rauhassa. Sen hetken jälkeen. Se yks unelmien täyttymys on dissannut mua nyt ihan kybällä. Oon tässä monta yksinäistä iltaa miettinyt, et on ehkä parempi vaan muistaa Gloria Gaynorin sanat As long as I know how to love I know I'll stay alive. Se jotenkin sopii tähän hekeen ja mielentilaan. Mutta mitä rakkaus on?
Mä haluan, että se näyttää mulle. Ja mun särkyneelle sydämelle. Tosirakkaus odottaa. Ja minä odotan.
27.1.06
20.1.06
Tears on my pillow
Kenellekään ei voi käydä näin. Ei kenellekään. Just kun kaikki on täydellisesti, niin Just Silloin iskee hurrikaani tai tsunami tai mikä lie ja pyyhkii kaiken pois. Kaiken.
Vitutuksen määrää ei voi mitata. Onneks. Eilen oli siis tullut taksikurssin jälkeen puhelu, jonka soittoa en jostain syystä ollut kuullut. Siis itse täydelliseltä Brunnsparkenista. Oli sit tietty sammuttanut kännykkänsä ja avasi aika pian sen jälkeen kun sain viestin tyyliin "sori en kuullut, mutta soittelepa uudestaan" menemään. Kiva kun ei voi tehdä nyt mitään menettämättä enää enempää kasvoja. Ja se siis ei ole Vielä soittanut. Viestin lähetyskin oli oikeastaan yhden kaverin painostuksesta.
En vittu usko kohta enää ketään, itseäni vaan. Enkä tiedä kannattaako tehdä sitäkään.
Kaikkien stalkkerien äitinä (päivän työprojekti voisi olla etsiä tietoa stalkkauksesta...) huomasin alan lehdestä, että täydellisyyden bestiksellä on taidenäyttely tulossa, mistäköhän niihin avajaisiin saa kutsukortteja... Oon ihan hullu. Hain muuten eilen Revian rinnakkaistuotteet, saapi nähdä auttaako. Yömyöhällä nappasin jo yhden ja nyt mennään normaaliin rytmiin, pitää varmaan ton eilisen paskaapaskaa-kokemuksen jälkeen kokeilla niidenkin toimivuus nyt joka ilta.
Stockmann Bar, here I come...
Vitutuksen määrää ei voi mitata. Onneks. Eilen oli siis tullut taksikurssin jälkeen puhelu, jonka soittoa en jostain syystä ollut kuullut. Siis itse täydelliseltä Brunnsparkenista. Oli sit tietty sammuttanut kännykkänsä ja avasi aika pian sen jälkeen kun sain viestin tyyliin "sori en kuullut, mutta soittelepa uudestaan" menemään. Kiva kun ei voi tehdä nyt mitään menettämättä enää enempää kasvoja. Ja se siis ei ole Vielä soittanut. Viestin lähetyskin oli oikeastaan yhden kaverin painostuksesta.
En vittu usko kohta enää ketään, itseäni vaan. Enkä tiedä kannattaako tehdä sitäkään.
Kaikkien stalkkerien äitinä (päivän työprojekti voisi olla etsiä tietoa stalkkauksesta...) huomasin alan lehdestä, että täydellisyyden bestiksellä on taidenäyttely tulossa, mistäköhän niihin avajaisiin saa kutsukortteja... Oon ihan hullu. Hain muuten eilen Revian rinnakkaistuotteet, saapi nähdä auttaako. Yömyöhällä nappasin jo yhden ja nyt mennään normaaliin rytmiin, pitää varmaan ton eilisen paskaapaskaa-kokemuksen jälkeen kokeilla niidenkin toimivuus nyt joka ilta.
Stockmann Bar, here I come...
12.1.06
Hassuja mietteitä
Sain lääkärintodistuksen. Eikä poliisi ole soittanut. Olen siis kunnon kansalainen. Ehkä?
Kävelin pankista siinä lekurin ja uuden elämän Unicafe-lounaan jälkeen kohti rautatieasemaa ja M-junaa palatakseni tähän kohta entiseen elämään, ja tajusin olevani kuin Maire kaiken sekoilun ja huuruelämän jälkeen Rakkaudella, Maire -leffan loppukohtauksessa miehen ja pojan mentyä Japaniin. Siis minä, keskustassa, yksin, kaikkien ihmisten keskellä, vapaa tekemään mitä vaan, onnellinen, mutta silti hiukan melankolisesti mustilla koskettimilla soitellen.
Aika järisyttävää. Tein kyllä samantien diagnoosin, että päässä ei viiraa pahemmin, vaan tunne kuuluu tähän muutokseen. Muutenkin olo on ollut kyllä aika kevyt.
En muuten ole pahemmin dokaillut, vaikka alkkislääkäri on vasta ensi viikolla. Tunnistan iltaisin väsymyksen lisäksi sen saman jomotuspäänsäryn, joka vaivasi viime vuonna laivareissailun jälkimaininkina seuranneen antabuskuurin aikana ja johtui kaiketi vierotusoireista. Nyt vaan pitää keksiä, miten sen tohtorin saa uskomaan, että on alkoholiongelma :). Toivottavasti osaan vääntää tämän jonkinlaiseksi tuurijuoppoudeksi vaikka.
Asiasta seitsemänteen, taksikurssi, jota jo lääkärintodistuksen muodossa sivuttiinkin, on aika äijä paikka. Ja siellä ollaan aika tasa-arvoisia. Hiukan meinaa hävettää, kun ne opethan on tietty niitä kuskeja itsekin, niin tähän asti esiintyneiden kyydissä oon ollut. Ja arvatkaa missä kunnossa. Oon kuitenkin näiden aikana ollut kai aika hiljaa, mutta auta armias jos sinne eteen asteleekin joku nuorempi ja parempi tapaus, niin toivon vaan, ettei vaikuta yhtään tutulta. Mä ja Marskin tolppa ja muutama promille ei oo oikein hyvä yhdistelmä... Mut nyt aasinsiltamaisesti kiitos seurasta, lähden kiiruhtamaan kurssille!
Kävelin pankista siinä lekurin ja uuden elämän Unicafe-lounaan jälkeen kohti rautatieasemaa ja M-junaa palatakseni tähän kohta entiseen elämään, ja tajusin olevani kuin Maire kaiken sekoilun ja huuruelämän jälkeen Rakkaudella, Maire -leffan loppukohtauksessa miehen ja pojan mentyä Japaniin. Siis minä, keskustassa, yksin, kaikkien ihmisten keskellä, vapaa tekemään mitä vaan, onnellinen, mutta silti hiukan melankolisesti mustilla koskettimilla soitellen.
Aika järisyttävää. Tein kyllä samantien diagnoosin, että päässä ei viiraa pahemmin, vaan tunne kuuluu tähän muutokseen. Muutenkin olo on ollut kyllä aika kevyt.
En muuten ole pahemmin dokaillut, vaikka alkkislääkäri on vasta ensi viikolla. Tunnistan iltaisin väsymyksen lisäksi sen saman jomotuspäänsäryn, joka vaivasi viime vuonna laivareissailun jälkimaininkina seuranneen antabuskuurin aikana ja johtui kaiketi vierotusoireista. Nyt vaan pitää keksiä, miten sen tohtorin saa uskomaan, että on alkoholiongelma :). Toivottavasti osaan vääntää tämän jonkinlaiseksi tuurijuoppoudeksi vaikka.
Asiasta seitsemänteen, taksikurssi, jota jo lääkärintodistuksen muodossa sivuttiinkin, on aika äijä paikka. Ja siellä ollaan aika tasa-arvoisia. Hiukan meinaa hävettää, kun ne opethan on tietty niitä kuskeja itsekin, niin tähän asti esiintyneiden kyydissä oon ollut. Ja arvatkaa missä kunnossa. Oon kuitenkin näiden aikana ollut kai aika hiljaa, mutta auta armias jos sinne eteen asteleekin joku nuorempi ja parempi tapaus, niin toivon vaan, ettei vaikuta yhtään tutulta. Mä ja Marskin tolppa ja muutama promille ei oo oikein hyvä yhdistelmä... Mut nyt aasinsiltamaisesti kiitos seurasta, lähden kiiruhtamaan kurssille!
8.1.06
Älä opiskele
Treffasin eilen baarissa yhden ihanan tyypin. Siel oli kyl kaikki muutkin, niinkuin eräs ruskeasilmäinen ratsastaja (vittu panisinko), joka hipaisi mun selkää, malli, joka on mun kotikoneen työpöydän taustakuvana sinisessä kylpytakissa (vittu panisinko) ja sit liuta muita. Mutta tää yks tyyppi tuli juttelemaan mulle. Se oikeastaan parhaan kaverini kaveri, tai oikeastaan sen miehen kaveri, mut eniveis. Siis vanha tuttu mullekin ja päiväunien toistuva kohde joka tapauksessa. Kuulumiset siinä vaihdettiin ja kun tultiin mun paskan elämän kääntyvään lehteen ja uuteen elämään, jota en edes koittanut esittää ruusuisena vaan aika pakettina osa-aikatöineen, ruokakäteisen varassa kitkuttmisineen ja loppurahoilla velkoja maksellen ja sitten vielä opiskeluja tappotahdilla haalien, niin tää tyyppi alkaa paukuttaa baaritiskiä ja korottaa äänensä. Sanoma on "älä opiskele mitään, mitä et oikeasti halua opiskella" useammalla eri sanakäänteellä mut toi oli aika suoraan se perus-line. Aika hurjaa oikeesti.
Joko musta huokuu, että toi ei oo mun ala tai sitten se vaan ikäänkuin varoittelee, et älä tee niitä virheitä, mitä itse oon tehnyt. Mut ihanaa, että joku voi ajatella ja sanoa noin. Sillä hetkellä rakastuin taas vähän lisää. Torstai-illan ykkösen leffassa oli yks ihana repliikki suoraan mun elämästä. Voi rakastaa saamatta vastarakkautta ja olla onnellinen. Mulle on muuten tullut uudeksi suosikkisanaksi ihana, vaikka se ei oo yhtään edes mun kuuloinen. Mistä lie johtuu. Ehkä oon vähän hörsö tai sitten mun elämässä oikeasti tapahtuu jotakin.
Kun nyt luulen, että toi ala tai ainakin toi tutkinto on just mun juttu. Nyt oon itseasiassa Ritarikadulta ja Pohjoisrannasta selvittyäni tullut Alexandriaan testaamaan, että kulkufleximi toimii. Ja toimiihan se. Tän takia oon ehkä maksanut veroja 4,5 vuotta että saan kirjoittaa blogeihin koulun koneelta. Tai jotain. On täällä kuitenkin ihan eri fiilikset kuin kotona, ei Tussuvittua hyppimässä ja ilmastoinnin tasainen humina rauhoittaa tai oikeastaan kai raukeuttaa. Tää on mun elämää.
Kotona on edelleen täysi kaaos noi siisteyden puolesta, ja olin ajatellut tehdä sille jotain tänään. Ennen luutimaan lähtemistä löysin kuitenkin opinto-oppaan, ja luulen, että sen selailu menee nyt kyllä paperiarkiston tai siis hiilinielun läpikäynnin edelle. Pari paitaa pitää kyllä silittää. Hmmph. Joo. Ehkä meen. Mut varmaan sitten parin viikon päästä on enemmän aikaa (ja asiaa ü) kirjoitella tänne. Tiedä vaiks löytäisin sen oman metsätontunkin.
Joko musta huokuu, että toi ei oo mun ala tai sitten se vaan ikäänkuin varoittelee, et älä tee niitä virheitä, mitä itse oon tehnyt. Mut ihanaa, että joku voi ajatella ja sanoa noin. Sillä hetkellä rakastuin taas vähän lisää. Torstai-illan ykkösen leffassa oli yks ihana repliikki suoraan mun elämästä. Voi rakastaa saamatta vastarakkautta ja olla onnellinen. Mulle on muuten tullut uudeksi suosikkisanaksi ihana, vaikka se ei oo yhtään edes mun kuuloinen. Mistä lie johtuu. Ehkä oon vähän hörsö tai sitten mun elämässä oikeasti tapahtuu jotakin.
Kun nyt luulen, että toi ala tai ainakin toi tutkinto on just mun juttu. Nyt oon itseasiassa Ritarikadulta ja Pohjoisrannasta selvittyäni tullut Alexandriaan testaamaan, että kulkufleximi toimii. Ja toimiihan se. Tän takia oon ehkä maksanut veroja 4,5 vuotta että saan kirjoittaa blogeihin koulun koneelta. Tai jotain. On täällä kuitenkin ihan eri fiilikset kuin kotona, ei Tussuvittua hyppimässä ja ilmastoinnin tasainen humina rauhoittaa tai oikeastaan kai raukeuttaa. Tää on mun elämää.
Kotona on edelleen täysi kaaos noi siisteyden puolesta, ja olin ajatellut tehdä sille jotain tänään. Ennen luutimaan lähtemistä löysin kuitenkin opinto-oppaan, ja luulen, että sen selailu menee nyt kyllä paperiarkiston tai siis hiilinielun läpikäynnin edelle. Pari paitaa pitää kyllä silittää. Hmmph. Joo. Ehkä meen. Mut varmaan sitten parin viikon päästä on enemmän aikaa (ja asiaa ü) kirjoitella tänne. Tiedä vaiks löytäisin sen oman metsätontunkin.
5.1.06
Everwood
Mikäköhän siinä on, että oon alkanut kaivata kontaktia "vanhoihin tuttuihin" pitkästä aikaa? Eka pointti tietysti oli basic tulen vanhaksi, mutta voihan se olla myös etiäinen kuoleman lähestymisestä. Vai voiko? Hymyn Kysy Sonjalta -Sonja kirjoitteli kuolemasta jne. että kadotus ja helvetti on vaan pahoja termejä, kuoleman jälkeen ihmisellä on rauha ja kaikki hyvin seuraavaan vaiheeseen asti, vaikeinta on elämä täällä maan päällä. Couldn't agree more. Vaikka en nyt ehkä omaakaan kaikkein kattavinta käsitystä noista välivaiheista.
Huomenna on sitten toinen mun kriittisistä päivistä noin biorytmillisesti, melkein uskon itseään toteuttavaan kauhuskenaarioon. Tänään mietin nimittäin sitä ihanaa pikkujoululöytöä ja kaikkea siihen liittyvää. Elämän ehkä suurin moka olis laittaa sille nyt tekstari, ja sitä oon tässä koko päivän miettinyt. Uhh. En oo onneks viel laittanut viestii... Enkä edes halua ihanaa asuntoa tai ihania tauluja tai ihanaa muuta taidetta (vaiks voi kuulostaa ihan ihanalta!) vaan haluan sen lämpimän kainalon, jossa oli turvallista ja levollista nukkua - en jaksais odottaa sinne Sonjan "kadotukseen" pääsyä kokeakseni sen uudelleen. Että voi ihmisen elämä olla pienestä kiinni.
Näistä kadonneista sieluista vois ihan erikseen mainita prätkä-Peten. Oon siis ollut ihan hirveän heikosti yhteyksissä, mutta nyt ennen joulua tuli sellainen outo kaipuun tunne. En tiedä liittyyks se tietyllä tapaa tohon pikkujouluunkin jollain ylemmällä tasolla, voi olla. Kun on sellainen outo helppous joidenkin ihmisten kanssa, ei tarvi miettiä mitä suusta sattuu syöksähtämään. Ainakaan ei tarvi ihan koko aikaa varoa sanojaan. Joillekin voi siis vaan sanoa, et ei tarvi ottaa vakavasti ja ne ei ota, toisille voi sanoa et ei tarvi ottaa vakavasti mut ne vaan päättelee, et toi on todella sekaisin. Siks oon ehkä niin monessa puhelimessa Älä Vastaa. Onneks en oo tolla. Maanantaina nähdään. Nyt jo tiedän, et en oo ainoa, jonka elämä on life in the fast lane.
Toinen Pete yllätti myös, olin katsomassa pikku vaavia uutena vuotena ja kaupunkiin ajellessa meni herran kyselyt sellaisiksi, että meitsinkin poskia punotti. Enemmän kuin tavallisesti. Isyys näköjään pehmentää ihmisen. Tai ainakin sen. Saa nähdä vaan, et miten kauaskantoisia seurauksia ja kausaalisia suhteita eri asiat vielä saa. En uskalla enää laskea 1+1 saati sitten 1+2 koska lopputulos (siis se oikea, mihin pääsen) saattaa olla liian scary. Legendaarisin sanoin, tästä ei hyvää seuraa.
Töissäkin on sitten avauduttu oikein kunnolla. Markkinointijohtaja oli seinän takana. Et silleen vaan pomon pomon pomo. Vittu muuten mikä organisaatio. Ottaen huomioon, et mun päällä on harvinaisen vähän jengiä kaaviossa. Ja onhan ton johtajan päälläkin viel teejii. Ja hpj. sun muut. Kiva kun ei vaan opi pitämään turpaa tukossa. Mut hauskaa on kyl sekin, et ne ei tajua, että sen paperiseinän takana myös tiedetään koko ajan mistä puhutaan. Ja kenestä. Ja mitä se tarkoittaa kenenkäkin kannalta.
Yks kollega joutui allekirjoittamaan itselleen hiukan ehkä epäedullisen työsopimuksen, vaikka toisaalta mikäs pakko se oli. No, eniveis, ihmetteli sit kahvipöydässä, miks pomon pomo (joka on oikeesti imho ihan fiksu kundi) puhui ja lässytti ja selitti saman asian kuin lapselle moneen kertaan rautalangasta vääntäen. Ilmeet oli näkemisen arvoisia, kun eräs mä päästi suustaan taas sammakkototuuden "se joutuu puhumaan meidän esimiehelle". Vittu, etä välillä hirnun itsekin omille päästöilleni jälkikäteen. Kun se ämmä ei edes tajua ottaa niitä vittuiluna. Kyllä mä vähän sanoisin jotain jos mulle alainen neukkarissa vieraiden (tosin talon sisältä) kuullen huikkais "millä avuilla sä oot päässyt tohon asemaan". Reittä pitkin ja ruskealla kielellä, kaikkihan sen tietää, mut ei kai sitä ääneen saa sanoa.
Niin siihen olin siis päätymässä, että toi Everwood on kyllä opettavainen. Ne tekee samoja virheitä kuin me, mut niiden elämä jatkuu. Ei vittu voi olla niin saatanan positiivista koko ajan oikeesti. Ollaan sairaita ja ihmeparannutaan vaan aina. Ja kaikki menee päin helvettiä mut aina saadaan uusia tilaisuuksia ja otetaan uusia suuntia elämässä ja plääh plääh plääh. Ei olla velkaa nordearahoituksille ja americanexpresseille, nostetaan vaan jostain näkymättömästä aivo- tai plastiikkakirurgiapiilojemmasta hynää. Ja kahvilan tarjoilia jakelee oopperalippuja naapureille kun ei itse aina pääse. Vittu mitä elämää.
My life ain't no holiday, I’ve been through the point of no return, I’ve seen what a man can do, I’ve seen all the hate of a woman too
Feel your heartbeat lose the rhythm, He can’t touch the world we live in, Life is short but love is strong, There lies a hope that I have found, And if you try you’ll find it too, Remember why I’m telling you... (New Order - Vanishing Point)
Huomenna on sitten toinen mun kriittisistä päivistä noin biorytmillisesti, melkein uskon itseään toteuttavaan kauhuskenaarioon. Tänään mietin nimittäin sitä ihanaa pikkujoululöytöä ja kaikkea siihen liittyvää. Elämän ehkä suurin moka olis laittaa sille nyt tekstari, ja sitä oon tässä koko päivän miettinyt. Uhh. En oo onneks viel laittanut viestii... Enkä edes halua ihanaa asuntoa tai ihania tauluja tai ihanaa muuta taidetta (vaiks voi kuulostaa ihan ihanalta!) vaan haluan sen lämpimän kainalon, jossa oli turvallista ja levollista nukkua - en jaksais odottaa sinne Sonjan "kadotukseen" pääsyä kokeakseni sen uudelleen. Että voi ihmisen elämä olla pienestä kiinni.
Näistä kadonneista sieluista vois ihan erikseen mainita prätkä-Peten. Oon siis ollut ihan hirveän heikosti yhteyksissä, mutta nyt ennen joulua tuli sellainen outo kaipuun tunne. En tiedä liittyyks se tietyllä tapaa tohon pikkujouluunkin jollain ylemmällä tasolla, voi olla. Kun on sellainen outo helppous joidenkin ihmisten kanssa, ei tarvi miettiä mitä suusta sattuu syöksähtämään. Ainakaan ei tarvi ihan koko aikaa varoa sanojaan. Joillekin voi siis vaan sanoa, et ei tarvi ottaa vakavasti ja ne ei ota, toisille voi sanoa et ei tarvi ottaa vakavasti mut ne vaan päättelee, et toi on todella sekaisin. Siks oon ehkä niin monessa puhelimessa Älä Vastaa. Onneks en oo tolla. Maanantaina nähdään. Nyt jo tiedän, et en oo ainoa, jonka elämä on life in the fast lane.
Toinen Pete yllätti myös, olin katsomassa pikku vaavia uutena vuotena ja kaupunkiin ajellessa meni herran kyselyt sellaisiksi, että meitsinkin poskia punotti. Enemmän kuin tavallisesti. Isyys näköjään pehmentää ihmisen. Tai ainakin sen. Saa nähdä vaan, et miten kauaskantoisia seurauksia ja kausaalisia suhteita eri asiat vielä saa. En uskalla enää laskea 1+1 saati sitten 1+2 koska lopputulos (siis se oikea, mihin pääsen) saattaa olla liian scary. Legendaarisin sanoin, tästä ei hyvää seuraa.
Töissäkin on sitten avauduttu oikein kunnolla. Markkinointijohtaja oli seinän takana. Et silleen vaan pomon pomon pomo. Vittu muuten mikä organisaatio. Ottaen huomioon, et mun päällä on harvinaisen vähän jengiä kaaviossa. Ja onhan ton johtajan päälläkin viel teejii. Ja hpj. sun muut. Kiva kun ei vaan opi pitämään turpaa tukossa. Mut hauskaa on kyl sekin, et ne ei tajua, että sen paperiseinän takana myös tiedetään koko ajan mistä puhutaan. Ja kenestä. Ja mitä se tarkoittaa kenenkäkin kannalta.
Yks kollega joutui allekirjoittamaan itselleen hiukan ehkä epäedullisen työsopimuksen, vaikka toisaalta mikäs pakko se oli. No, eniveis, ihmetteli sit kahvipöydässä, miks pomon pomo (joka on oikeesti imho ihan fiksu kundi) puhui ja lässytti ja selitti saman asian kuin lapselle moneen kertaan rautalangasta vääntäen. Ilmeet oli näkemisen arvoisia, kun eräs mä päästi suustaan taas sammakkototuuden "se joutuu puhumaan meidän esimiehelle". Vittu, etä välillä hirnun itsekin omille päästöilleni jälkikäteen. Kun se ämmä ei edes tajua ottaa niitä vittuiluna. Kyllä mä vähän sanoisin jotain jos mulle alainen neukkarissa vieraiden (tosin talon sisältä) kuullen huikkais "millä avuilla sä oot päässyt tohon asemaan". Reittä pitkin ja ruskealla kielellä, kaikkihan sen tietää, mut ei kai sitä ääneen saa sanoa.
Niin siihen olin siis päätymässä, että toi Everwood on kyllä opettavainen. Ne tekee samoja virheitä kuin me, mut niiden elämä jatkuu. Ei vittu voi olla niin saatanan positiivista koko ajan oikeesti. Ollaan sairaita ja ihmeparannutaan vaan aina. Ja kaikki menee päin helvettiä mut aina saadaan uusia tilaisuuksia ja otetaan uusia suuntia elämässä ja plääh plääh plääh. Ei olla velkaa nordearahoituksille ja americanexpresseille, nostetaan vaan jostain näkymättömästä aivo- tai plastiikkakirurgiapiilojemmasta hynää. Ja kahvilan tarjoilia jakelee oopperalippuja naapureille kun ei itse aina pääse. Vittu mitä elämää.
My life ain't no holiday, I’ve been through the point of no return, I’ve seen what a man can do, I’ve seen all the hate of a woman too
Feel your heartbeat lose the rhythm, He can’t touch the world we live in, Life is short but love is strong, There lies a hope that I have found, And if you try you’ll find it too, Remember why I’m telling you... (New Order - Vanishing Point)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)