Olipas joulu. Lahjoja en toivonut ja olin sen sanonutkin, niin eikös silloin tietysti intellektuellit vanhukset osta sauvasekoittinen tilpehööreineen, precis samanlaisen kuin kaapissa on pari vuotta jo pölyttynyt. Ei siinä mitään, mutta kun ei mene jakeluun, että kahta en aio kaappiin ottaa. Hohhoijjaa.
One night stand/paradise yllätti positiivisesti (vaikka etiäinen olikin, että näin käy) ja vastasi joulutervehdykseen. Jaksan leijua taas kauan kun en tee sitä virhettä, että heittäisin tekstarin jossain toivossa. Duunitilanteeseen taas pitää saada tolkku, rohkaisen ehkä itseni ja tartun kampeen jo huomenna. Esimies kun tuntuu tavallaan kampittavan siirtymää uuteen elämään parhaansa mukaan.
Waltari saa mut kyllä ihan onnesta soikeaksi. Pakko lainata pitkä pätkä loppukappaleesta Appelsiininsiementä tähän, kertoo mun elämästä just nyt vaikka onkin muka Irenen elämää:
Mitään hän ei ollut kyennyt tekemään elämästään, mitään ei ollut kaikessa menneessä, mitä hän olisi voinut katsoa ilman häpeän ja itsesyytösten punaa kasvoillaan. Kaikessa piili jotakin itsekästä, turhamaista, halveksittavaa. Voi, hän tahtoi niin koko sydämestään tehdä elämästään jotakin ehjää ja kokonaista. Ja olihan, - olihan hänellä kuitenkin yksi mahdollisuus, hänen pienissä, ahtaissa rajoissaan.
Yksi hänellä oli, joka todella oli hänen omaansa, johon kenelläkään muulla ei ollut mitään lisättävää ja sanottavaa, se uusi elämä, joka nyt eli hänessä omaa, animaalista, lämmintä ja sokeaa elämäänsä. Hän, hullu, oli pelännyt, hävennyt sitä, tahtonut vapautua siitä. Nyt hän epämääräisessä, avuttomassa rukouksessaan kääntyi sen oudon, ihmeellisen, uskomattoman totuuden puoleen. Kiitti siitä kaikesta, pahoinvoinnista, huolesta ja kärsimyksestä, jota se toi mukanaan hänelle. Kärsimys oli kaunis ja hyvä. Murhe ja huoli oli hyvä. Elämä, elämä oli hyvä.
