Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin ei vituta. Kerrankin. Paskaa kun saa tarpeeksi niskaan niin huomaa, että scheisse elämä onkin ihan elämisen arvoista. Kai tää on predestinaatio, ei pidä valittaa. Ole nöyrä, joku rakastaa sinua. Ja jos ei rakasta niin sit ei.
Siis yksi viikko, kaksi kielteistä päätöstä uudesta työstä ja järjellisestä liksa/panos-suhteesta. Eikä mieli maassa. Olisi kiva edes itse ymmärtää, mistä tämä johtuu. Ehkä se johtuu rva Stc:n sunnuntaikutsuista, se ainakin oli kaiken kaikkiaan viikon positiivisin taphtuma. Tosin myös riutuvan näköisten rouva isojen johtajien näkemisellä voi olla omat vaikutuksensa. Ei vahingoniloa siis vaan "uskoa itseen" - uskoa siihen, että joku uskoo jopa minuun. Nimittäin ainakin se isompi iso uskoo.
Puhumattakaan herra iso-pikkupomosta. Ei taida meidän rouva pikkupomo tajutakaan, että asioista voidaan keskustella tarvittaessa myös yksi yli (tai vaikka useammankin yli)... Vähän ehkä päivällispöytäkeskusteluja seuraamalla olisi voinut valjeta. Ja ehkä on valjennutkin, ei ole tullut tämän viikon aikana yhtään isompaa purkausta kuten normaalityyliin on kuulunut.
Viikonloppu lähestyy ja on hauska middle-olo, ei bailuta muttei hatutakaan. Muut kirmailee jo koteihinsa mutta mä oon tekevinäni töitä. Onhan tuolla taas yksi ikkuna niitäkin kyllä takana auki odottamassa. Ehkä koukkaus Alkon kautta kotiin ja Henkell Sektkühleriin viilenemään iltakahdeksaksi. Oon niin fasinoitunut Waltarin Appelsiininsiemenen lukemisesta, että voi huominenkin mennä samoissa merkeissä. Ois kyllä aiheellista koukata myös hinttivintillä. Onhan se Alko sielläkin. Huomenna ois kyllä innokasta baariseuraa mutta *mua ei huvita*. Ihan oikeasti. Haluan olla kotihiiri. Ja tulee Kahden keikkakin. Ja Frasier.
Ongelmansa kullakin. Ja mulla mun.
